DUKE ROBILLARD
Savoy-teatteri, Helsinki 24.10.2025
Markkinointislangiin on perustellut syynsä suhtautua varauksella, mutta tarjosiko Duke Robillardin likimain parvipaikkoja myöten loppuunmyyty erikoisnäytös Helsingin Savoy-teatterissa sittenkin ennakkolupausten mukaisesti normaalia intiimimmän tuokion konkarimuusikon seurassa? Entä kuultiinko kitaristi-laulajan toimesta todella myös sellaisia kappaleita, joita hän ei ole vuosikausiin muilla keikoillaan esittänyt? Kyllä ja kenties ei.
Vierailu itsessään ei ollut mikään tilastoharvinaisuus. Monesti ennenkin maassa nähty Robillard poikkesi edellisen kerran nurkillamme kesällä 2024 Imatra Big Band -festivaaleilla – soitinkoostumukseltaan miltei verrannollisen kiertueyhtyeen säestämänä ja silloinkin rhythm’n’blues-pitoisen täsmärepertuaarin turvin, sitä ennen syksyllä 2019 Wentus Blues Bandin kutsumana kaikkiaan kuudella eri paikkakunnalla. Savoyn ilta oli silti ehdottomasti intiimi, mutta poikkesiko se missä määrin tyypillisestä konserttisali- tai auditoriotapahtumasta, jossa lavaesiintyjien ja yleisön välille muodostuu jo lähtökohtaisesti toisenlainen yhteys verrattuna klubi- tai festivaalikeikkaan? Ei välttämättä.
Kirjaimellisesta uniikkitapahtumasta ei niin ikään ollut kyse, sillä täsmälleen sama soittajakunta suuntasi Duken kanssa Savoysta heti seuraavana päivänä keikalle Belgiaan. Siitä ei silti tarvitse kiistellä, etteikö Robillardin show olisi ollut varta vasten juuri tähän tarkoitukseen räätälöity. Asian vakuudeksi Duken kerrottiin kohdanneen eurooppalaissäestäjänsä vasta määränpäässään, joten saattueelle oli järjestynyt ainoa tilaisuus harjoitella ohjelmistoaan kimpassa Helsingissä vain vuorokautta ennen h-hetkeä.
Komppiryhmän kiistatta tärkeimmäksi lenkiksi osoittautui ranskalaispianisti Damien Daigneau, joka myös pääsi laulamaan reilusti yli kahden tunnin mittaisessa kavalkadissa useamman numeron. Tasokkaan kokoonpanon muut soittajat olivat samoin Ranskasta saapuneet rumpali Matthieu Gastaldi, tenorisaksofonisti Frank Mottin ja baritonisaksofonisti David Cayrou sekä italialaista syntyperää edustanut basisti Matteo Giannetti.
Tilaisuuden kulku ei ollut Robillardin levytyshistorian kannalta kronologinen, mutta tyylilajeiltaan se mukaili hänen artistista kasvuaan 1960-luvun jälkipuolella perustamansa Roomful of Bluesin jump-orkesteritunnelmista kohti tiivistetympää kitarabluestyyliä sekä paikoin soulahtavampaakin ilmaisua.
Kitaristille luontevana pelinavauksena toimi instrumentaali Shufflin’ & Scufflin’, jonka levytetyllä vuoden 2016 versiolla (”Blues Full Circle”) toisena tähtenä kuultiin Jimmie Vaughania. Varhaisaikojen shouter-esikuvista ensimmäisen hatunnoston sai Savoyssa Big Joe Turner, jolle teki kunniaa Midnight Cannonball (”Duke’s Blues”, 1994). Kahden LP:n mittaiselta Roomful of Blues -julkaisukaudeltaan Duke oli poiminut suomalaisille näytteeksi vuoden 1979 pitkäsoitolle ”Let’s Have A Party” kirjoittamansa Stickin’ With You’n. Urkuvetoinen jump-shuffle antoi myös tähdelle itselleen kosolti sooloaikaa. Tomerasti kitara soikin, vaikka eiväthän 77-vuotiaan seniorin sormet enää aivan entiseen malliin otelaudalla kirmanneetkaan.
Mallikkaasti valokeilansa käytti hyväkseen myös orkesterin fonistikaksikko, jolle suoria lapasyöttöjä vuorostaan jakoi mm. rennosti rokannut Girl Let Me Tell Ya (”Passport To The Blues”, 2010). Tapahtuman spontaaniutta tähdensivät Robillardin leppoisan vaarimaisten (joskin kieltämättä hieman käsikirjoitetun oloisten) välispiikkien (”muistan kyllä mitä tein 30 vuotta sitten, mutta en sitä mitä eilen kappaleiden sävellajeista sovittiin”) ohella mm. edelliseen viitaten uusintastartin vaatinut swingpala I May Be Ugly (But I Sure Know How To Cook) (”Dangerous Place”, 1997) sekä ex tempore -bluesjamiksi esitelty instrumentaali, johon Duke kannusti nuorempia bändikollegoitaan yhtymään.
Koska Robillardin omat äänivarat ovat olleet kauniistikin ilmaistuna aina sangen rajalliset, oli lahjakkaan Damien Daigneaun vokalisoitavaksi ymmärtäväisesti nakitettu tällä kertaa repertuaarin lauluteknisesti haastavimmat rallit. Niihin kuuluivat mm. Louisiana-henkiset Stop Knockin’ (”You Got Me”, 1988) ja My Plea (”Duke Robillard & The Pleasure Kings”, 1983/”Roll With Me”, 2024) sekä rehvakkaaksi rock’n’rolliksi äityneet Shoulda Coulda Woulda (”Turn It Around”, 1991) ja True Fine Mama, joista edellinen on Jerry Portnoyn ja jälkimmäinen tietenkin Little Richardin pettämätöntä käsialaa. Väliajalle tyytyväiseltä vaikuttaneen yleisön saatteli James Reedin 1950-lukuinen jumpblues You Better Hold Me.
Kun myös kakkossetti jatkoi etenemistään vanhakantaisen jump-tömistelyn merkeissä, hätäisimmät kuulijat saattoivat jo tehdä johtopäätöksensä hieman liikoja luvatusta ohjelmatarjonnasta. Onhan hyvin tiedossa, että Duke Robillardin mittava levytyskatalogi sisältää runsain mitoin myös muunlaista juurevaa musiikkia. Esimerkiksi artistille rakasta jazzia ei Savoyssa lopulta kuultu lainkaan. Genren tuntumaan sentään hivuttautui T-Bone Walker -tyyliä nautinnollisesti demonstroinut You Don’t Love Me (”Dealin’”, 2000), mutta kyllä vaikkapa yksi urkujen tukema groovejazz olisi myös istunut hyvin illan kulkuun.
Pelisilmää Duke sen sijaan osoitti nostamalla juonnossaan esiin Helsingin oman blueslegendan Eddie Boydin. ”Roll With Me” -kiekolle coveroitu Blue Coat Man kohottikin jälleen tunnelmia vauhtilukemiin, vaikkei istumakonsertti kirvoittanutkaan väkeä (yhtä oma-aloitteista pariskuntaa lukuun ottamatta) tanssin pyörteisiin. Rock’n’rollaus jatkui myös siirryttäessä vihdoin Robillardin soundin aikoinaan uudistaneen The Pleasure Kings -materiaalin pariin. Vanhan yhteistyökumppanin Doc Pomusin kirjoittamaan High Cost Of Lovingiin sekoittui tällä kertaa myös ripaus funk-sävyjä. Toiseksi yllätykseksi voinee laskea Someonen (”Too Hot To Handle”, 1985), jolla Robillard lasketteli osan räminäsooloistaan poikkeuksellisesti seisoma-asennossa. Tässä kohtaa hän myös muisti kiittää BRB Recordsia (eli ensisijaisesti Rodeo-ohjelmatoimiston ”Kala-Hande” Salakkaa) ”uransa pelastamisesta” järjestämällä triolleen vuonna 1984 ensimmäisen Suomen-kiertueen.
Robillardin muihin turneesaavutuksiin oikeastaan ainoan referenssin tarjosi Tom Waits -yhteistyöstä elämään jäänyt Make It Rain (”Passport To The Blues”, 2010), joka myös sinetöi dynaamisena soulbluesina varsinaisen keikan. Encoreksi säästetty funkblues Fishnet (”New Blues For Modern Man”, 1999) antoi kitaristikonkarille kuitenkin vielä yhden tilaisuuden esitellä tukun herkullisia ”yläbendauksiaan” ennen jäähyväisiä ja lupauksia seuraavasta, entistä pitkäkestoisemmasta konsertista Suomessa.
Yleisvaikutelmaltaan viipyilevä, lämminhenkinen sekä helposti vastaanotettava Savoy-rupeama nosti kunnioittavasti mutta samalla inhimillisellä otteella ikääntyneen herttuan ansaitulle valtaistuimelleen, ilman ”Amerikan mallista” ylitsepursuavaa lavasuitsutusta tai päähenkilön hukuttamista teennäisen tähtikimalteen alle.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 5/2025)
Kuva: Duke Robillard (c) Pete Hoppula
